Noora Kotilainen
Visiting researcher- The Global Security research programme

Global Security research programme

Suomi – eli hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta (utva) ja tasavallan presidentti Halonen – päätti viime viikolla lähettää lisävahvistusta Afganistanin Isaf-joukkoihin. Suomen henkilöpanostus Nato-johtoisessa operaatiossa nousee nykyisestä noin 120:stä hieman vajaaseen kahteensataan sieluun.

Afganistanin operaation syventäminen ei kuitenkaan näytä nauttivan suurta suosiota poliittisten puolueiden keskuudessa.  Vain kokoomuksen edustajista suurin osa oli YLE:n A-studion (YLE uutiset 25.1.2010) teettämässä kyselyssä lisäjoukkojen lähettämisen kannalla. Loput pääpuolueiden edustajista suhtautuivat nurjasti lisäjoukkojen lähettämiseen. Afganistanin operaation mielekkyys ja poliittisten perustelujen uskottavuus ovat herättäneet kriittistä keskustelua. Maamme ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto kuitenkin tukee operaation laajenemista.

Muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulun opettaja, tohtori Jarno Limnéll sekä Ulkopoliittisen Instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak ovat julkisesti arvostelleet sitä, miten poliittisten päättäjien antamat perustelut operaatioon osallistumiseen eivät vastaa tilanteen todellisuutta. Perustelut haetaan usein operaation humanitaarisista lähtökohdista, kuten huumeiden vastaisesta taistelusta, ihmisoikeuksien ja naisten aseman turvaamisesta sekä sorretun afgaanikansan auttamisesta ja sen turvallisuuden puolustamisesta. Tutkijoiden mielestä ääneen lausumattomat ja todelliset syyt kuitenkin löytyvät reaalipolitiikasta: Suomen ulkopoliittisten päättäjien halusta olla mukana Nato-johtoisessa operaatiossa muun lännen ohella sekä Suomen USA-suhteiden lämmittelystä.

Afganistan-keskustelua vaivaavat operaatioon osallistumisen kansainvälispoliittisten syiden piilottaminen ja operaation sotaisan luonteen häivyttäminen. Salaliittoteoriasta ei sentään ole kysymys, vaan ongelmana tuntuukin olevan se, että uudenlaista sodankäynnin tyyliä ei ymmärretä tai haluta nähdä. Suomea ja kotoista keskusteluamme laajempi maailmanpoliittinen muutos on se, että nykyisen ”humanitaarisen maailmanpolitiikan” ajan sodan luonteeseen kuuluu elimellisesti sodan raa’an ja verisen luonteen piilottaminen.

Suomessa muutama kuukausi sitten sota-sanan ympärillä käyty keskustelu ja sanan käytön kieltäminen sekä asian ympärillä kiertely ja kaartelu ovat osa suurempaa maailmanpoliittista muutosta ja liittyvät sodan uudenlaiseen luonteeseen. Suomen ulkopoliittisen johdon vastauksen mukaan joukkomme saattavat korkeintaan toimia välillä "sotaa muistuttavissa taistelutilanteissa”, mutta eivät ole osallisia sodassa. Nykyään sota ei enää useinkaan ole suvereenien valtioiden välistä kamppailua, jossa rintamalinjat ovat selvät ja vastakkain olevat joukot erottuvat selkeästi toisistaan. Maailma on muuttunut, ja sota on muuttanut luonnettaan. Nykyisiä sotia käydään sekasortoisissa tilanteissa, joissa väkivalta on ajoittaista ja yllättävää, taistelut käydään epämääräisten osapuolten kesken eikä siviilien ja sotilaiden erottaminen toisistaan onnistu asepuvun perusteella. Koska sodan muuttunutta luonnetta ei nähdä, myös Afganistanin tilanteesta käytetty kieli ja keskustelu laahaavat pahasti jäljessä. Afganistan on valioesimerkki uudenlaisesta tämän päivän sodasta.

USA käy Afganistanissa ”Operation Enduring Freedom” (operaatio ”kestävä vapaus”) - nimellä terrorismin vastaista sotaa, jonka vastapuoliksi on määritelty Taliban ja al-Qaida. Suomen ja muiden Nato-johtoiseen ISAF-operaatioon osallistuvien länsiliittouman joukot toimivat nykyään samassa operaatiossa USA:n sotilaiden kanssa. Joukot toimivat samoilla alueilla, samoissa tehtävissä, samoin varustuksin, ja joutuvat tämän tästä saman vastapuolen kanssa "sotaa muistuttaviin taistelutilanteisiin". Vaikka joukot toimivat alueella YK:n mandaatilla, se ei muuta totuutta siitä, että myös suomalaiset joukot ovat mukana tilanteissa – kutsuttakoon sitä sitten ”aseelliseksi selkkaukseksi” tai sodaksi – jotka vaativat jatkuvasti ihmisuhreja. Tietoja siitä, kuinka paljon ”vihollistaistelijoiden” tai paikallisten siviilien henkiä menetetään näissä ”aseellisissa selkkauksissa” ei ole helppoa saada selville. Uutiset kertovat terrori-iskuista, tienvarsipommeista ja itsemurhapommittajista. Sen sijaan ilmaiskut ja muut siviilien henkiä vaatineet lännen operaatiot hautautuvat uutisten tulvaan. Myöskään kuvia sodan todellisuudesta, varsinkaan haavoittuneista länsisotilaista ja rauhanturvaajista tai kuolleista siviileistä, ei juuri välity näkyvillemme.

Silloin kun päätöstä suomalaisjoukkojen lähettämisestä 2000-luvun alussa tehtiin kenenkään tiedossa ei ollut se, kuinka hankalaksi tilanne alueella tulee muuttumaan. Silloin yleisesti uskottiin, että Suomi lähtee mukaan jälleenrakennusprojektiin.  Sittemmin siitä on kuitenkin kehittynyt erittäin hankala sotilaallinen operaatio. Tilanteen yhä sotaisammaksi käyvän todellisen luonteen piilottaminen on maamme johdon taholta varsin ymmärrettävää. Olisikin melkoisen hankala pala perustella kansalle, joka yleisesti uskoo ihmiselämän koskemattomuuteen, korvaamattomuuteen ja rauhanomaisiin humaaneihin arvoihin, miksi Suomen pitää osallistua kaukana kotimaasta käytyyn, verorahoilla rahoitettuun, suurvaltapoliittiseen selkkaukseen. Rauhanturvaoperaatioon osallistuminen ja ihmisoikeuksien turvaaminen osallistumisen perusteluna menevät huomattavasti kivuttomammin läpi poliittisessa keskustelussa. Rumaa sanaa ”sota” ei sovi hankalana ja nykyisen humaaneilla arvoilla kuorrutetun läntisen maailmanpolitiikan luonteeseen sopimattomana ääneen lausua.

Terrorismin vastaisen sodan aikakaudella humanitaarisen hyväntekijän ja asein taistelevan sotilaan hahmot ovat menneet sekaisin. Paikan päällä muualta tullut ja omista poikkeavia arvoja kannattava ”auttaja” koetaan kuitenkin aina vieraana miehittäjänä. Sotilaat ja rauhanturvaajat näkevät auttavansa mutta osa autettavista ei apua tunnu haluavan. Sinällään tämä ei ole mitään uutta. Ennenkin historiassa sotia ja miehityksiä on perusteltu omaan maailmankuvaan sopivilla ja oikeaksi nähdyillä ideologisilla perusteluilla sekä avunantona niin itseä miellyttävälle hallinnolle kuin kansalaisillekin. Lähtihän Neuvostoliittokin 30 vuotta sitten Afganistaniin tukemaan kommunistista afgaanihallintoa mujahideen-joukkoja vastaan. Tämä muisto on säilynyt afgaanikansan mielessä. Sotaa käydään eri aikoina eri tavoilla, mutta sodan luonne, perustelut sekä tyylit muuttuvat. Vain sodan seuraukset pysyvät samoina.

Maamme jälleen lähettäessä joukkoja kiihtyvien taisteluiden keskelle olisi syytä nostaa julkisuudessa esiin nykyaikaisen sodan muuttunut luonne. Uudenlaisen sodan piirteiden ja haasteiden tunnistaminen on tärkeää, jotta rakentavaa ja rehellistä keskustelua Suomen panoksesta Afganistanissa voitaisiin käydä ja jotta päätökset osallistumisestamme voitaisiin tehdä avoimesti ja läpinäkyvästi. Nykyinen sota ei ole enää noudattele perinteisiä suomalaisia mielikuvia sodankäynnistä: virallisia sodanjulistuksia, rintamalinjoja ja pystykorvan rätinää Suomen ja Venäjän rajalla, lumipukuisia miehiä keskellä talvista mäntymetsää. Se ei silti tarkoita, etteikö sota olisi veristä, todellista ja humaanista näkökulmasta katsottuna hyvin arveluttavaa valtapoliittista toimintaa. Afganistaninkin ”sotaa muistuttavissa taistelutilanteissa” panoksena ovat viime kädessä lihaa ja verta olevat ihmiset, heidän henkensä, terveytensä ja koskemattomuutensa – niin suomalaisten kuin afgaanienkin.

Texts reflect the opinions of the individual authors

Share Email Facebook LinkedIn Twitter Delicious More Print